Joulupukki jaksaa vuodesta toiseen hämmästyttää kyvyllään tuoda mielenkiintoisia ja ajatuksia antavia lahjoja. Tänä vuonna pukinkontista löytyi parin erinomaisen kirjan ohella myös vuoden lautapelinäkin palkittu salapoliisiseikkailu. Tunnetun liikemies Edvard Falkin fiktiivisen murhamysteerin selvittäminen tempaisikin joulun pyhinä Lapin lumikinosten keskeltä Senaatintorille vuoteen 1934. Peli itsessäänkin oli erinomaista viihdettä, mutta historian ystävälle ehkä kaikkein hienointa oli päästä yksityiskohdiltaan upeasti toteutetun pelilaudan avulla eläytymään 30-luvun Helsingin tunnelmaan.
Monet korttelit ja rakennukset ovat tänä päivänäkin tuon aikaisessa asussaan, mutta monen korttelin ilme on vuosikymmenten vieriessä myös dramaattisesti muuttunut. Kuin pienenä kunnianosoituksena Suomen pääkaupungille tulee pelin mukana myös lyhyt kuvailu muutaman pelilaudalta löytyvän rakennuksen historiasta ja kohtalosta. Eikä läheskään kaikkien tämän päivän kaupunkikuvasta kadonneiden rakennusten kohtaloksi koituneet neuvostoliiton pommitukset. Ainakin nuoremman polven pelaajaa jää askarruttamaan, mitä 60-luvulla on mietitty, kun esimerkiksi Skohan ja Heimolan taloja, hotelli Kämppiä tai Norrménin linnaa on purettu?
Sellaisten suurten suomalaisten kuin Akseli Gallen-Kallelan, Juhani Ahon ja Jean Sibeliuksenkin kantapaikkana tunnetun hotelli Kämpin julkisivu sentään uudelleen rakennettiin, mutta mitähän on mietitty, kun esimerkiksi Heimolan taloa on purettu. Graniittitaulu talon seinässä kertoi, kuinka Suomen eduskunta kokoontui rakennuksessa vuosina 1911–1930 ja hyväksyi joulukuun 6. päivänä 1917 Suomen itsenäisyyden julistuksen. Mitähän on purkumiesten mielessä liikkunut talon juhlasalia moukaroidessaan?
Rahahan se on tietysti kaikkien mielessä liikkunut. Uutta ja komeampaa on pitänyt päästä rakentamaan vanhojen talojen tilalle. Poliittisiakin motiiveja on saattanut 60-luvun kiivaimmilla tovereilla olla, mutta varmasti suurinta päänvaivaa tuon ajan päättäjille ovat tuoneet aivan samat kysymykset, joita me tämän päivän päättäjät kohtaamme kaupunkien kasvupaineisiin ja kehitystarpeisiin vastatessa. Millä rakennuksella on todellista historiallista arvoa? Mikä rakennus on jo nyt riittävän vanha, jotta se on oikeutettu seisomaan paikallaan aina hamaan tulevaisuuteen? Kuinka monta rakennusta tulee säilyttää, jotta tietyn arkkitehdin perintö saadaan säilymään? Voidaanko joku rakennus purkaa vahingoittamatta tietyn aikakauden perintöä?
Mielestäni Heimolan talo oli niin arvokas kansallinen monumentti, että sen tuhoaminen oli karmea virhe 60-luvun päättäjiltä. Mutta miten me tämän päivän päättäjät voisimme välttää häpeäpaalun puolen vuosisadan kuluttua? On välttämätöntä, että kaupunkeja kehitetään tulevaisuuden tarpeista lähtien, mutta samalla myös historiaa kunnioittaen. Mutta kuka tässä maassa on oikeasti pätevä määrittämään, millä rakennuksella todella on historiallista arvoa, jos olemme surutta tuhonneet jopa rakennuksen, jossa maamme itsenäisyys on julistettu?
