Hallitus ja työmarkkinajärjestöt ovat löytäneet sovun viime päivien virallista eläkeikää koskeneeseen kiistaansa. Uutinen on erinomainen, koska tällaisessa tilanteessa ja haastavassa taloudellisessa ajassa jossa elämme, ei turhalla vastakkainasettelulla saada mitään aikaiseksi. Varsinkaan vääntämällä asiasta, jolla ei lopulta ole juuri mitään tekemistä itse ison ongelman kanssa.
Me suomalaiset olemme ahkeraa kansaa. Kova työnteko on ollut ainoa mahdollisuutemme rakentaa kauniista, mutta karusta kotimaastamme vauras ja menestyvä yhteiskunta. Nykyään me teemme kuitenkin jo vähemmän töitä, kuin esimerkiksi muut pohjoismaalaiset.
Totta on se, että sen minkä teemme niin teemme tehokkaasti ja kunnolla. Näin työn tuottavuutta parantamalla olemmekin pystyneet vähentämään itse varsinaisen työn määrää. Työn tuottavuuden parantamisen tiellä onkin jatkettava, mutta myös varsinaista työn määrää on pystyttävä lisäämään nykyisen kaltaisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi myös tulevaisuudessa.
On selvää, että todellista eläkkeelle jäämisen ikää on saatava nousemaan. Mutta nouseeko se taulukkoja muuttamalla? Ratkaisun avaimet ovat varmasti ennemminkin työhyvinvoinnin kehittämisessä ja työssä jaksamisen tukemisessa.
Kun eläkeiän nostamisesta nousi tällainen haloo ja asia saatiin isosti valtakunnan ykköspuheenaiheeksi, toivottavaa olisi, että samanlainen haloo saataisiin myös työuran alkuun kohdistuvista kysymyksistä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole varaa siihen, että yksikään peruskoulunsa päättävä syrjäytyy. Kun yksi jää eläkkeelle parikymppisenä, täytyy kahdenkymmenen muun jaksaa puristaa vielä ne pari ylimääräistä vuotta, että edes yhden syrjään jääneen eläkkeet saadaan katettua. Nyt pitää huomiota suunnata voimakkaasti nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen, sillä ei ole oikein eikä myöskään yhteiskunnan kannalta kestävää hukata yhtään nuorta.
